Elämässä on hetkiä, jolloin mikään ei tunnu selkeältä. Kun kaikki näyttää sekavalta ja huomaa ajattelevansa: ”Miksi elämäni on tällaista ja miten ihmeessä päädyin tähän?”
Omassa elämässäni minulla oli pitkään vaihe, jossa elin elämääni täysin ulkoisista rooleista käsin. Enkä edes ymmärtänyt, että tein niin.
Elin järkevää elämää, jollaista minun pitikin elää.
Rakensin uraa, koska olin oppinut, että niin pitää tehdä.
Suoritin elämää niin kuin kuuluikin.
Kunnes keho pysäytti minut.
Työuupumus tuli vähitellen, mutta silti se oli kuin seinä, joka tuli yllättäen vastaan. Ja lopulta, vaikka kuinka yritin, en enää pystynyt jatkamaan samalla tavalla.
Vähitellen minun piti luopua lähes kaikesta, mikä oli pitänyt minut kiinni ”normaalissa elämässä”.
Luovuin työurastani ja vähitellen koko ammatti-identiteetistäni. Laitoin asuntoni vuokralla ja muutin Keski-Suomeen. Yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa en tiennyt enää yhtään, mikä oli minua varten.
Elin lähes kymmenen vuotta välitilassa.
Kokeilin monia asioita.
Opiskelin joogaopettajaksi. Opiskelin henkisen hyvinvoinnin ohjaajaksi. Etsin tapoja ymmärtää omaa sisäisyyttäni. Kokeilin useamman kerran paluuta entiseen, mutta mikään ei tuntunut kestävän.
Mikään ei tuntunut täysin omalta. Se oli pitkä aika, jolloin tuntui siltä, että elämä ei edennyt mihinkään. Ja silti sain kokea elämässä jotain aivan ihanaa. Rakastuin. Sain lapseni ja sain kokea suurimman rakkauden elämässä – äidinrakkauden lastaan kohtaan. Mutta kohtasin elämässä myös suurta surua, jota ilman en olisi se ihminen, joka nyt olen. Opin näkemään surussa ja kuolemassa syvää kauneutta ja rakkautta. Viisautta.
Kunnes paljon myöhemmin ymmärsin jotain tärkeää välitilastani. Ne askeleet, joita olin tietoisesti ottanut päästäkseni elämässä eteenpäin ja jotka olivat tuntuneet satunnaisilta – ne eivät olleetkaan satunnaisia.
Kun lopulta uskalsin lähteä yrittäjäksi ja aloin rakentaa jotain, joka kumpusi sisältäni, kaikki alkoi hiljalleen käydä järkeen. Kaikki ne hapuilut, kivut ja pettymykset. kokeilut, päättömät innostukset ja oudot hassutukset.
Eräänä iltana syntyi ajatus SISIN-valmennuksesta. Ilman suunnittelua tai analysointia. Intuitiivisesti. Otin kynän käteeni ja kirjoitin SISIN-metodin ytimen paperille hetkessä.
Ja yhtäkkiä monet asiat, jotka olivat aiemmin tuntuneet irrallisilta, alkoivat muodostaa selkeän kokonaisuuden. Minun näköiseni kokonaisuuden.
Ne olivat kaikki olleet askelia. Askelia kohti jotain, mitä en vielä silloin osannut nähdä.
Kun aloin yhä enemmän kuunnella omaa sisäisyyttäni, polkuni vei minut kohti elämäni suurimpia, mutta myös kivuliampia oivalluksia.
Lapsuuden dynamiikkaan. Kipuihin, joita olin kantanut pitkään.
Mutta jokainen askel toi myös mukanaan helpotusta.
Selkeyttä.
Ymmärrystä.
Rauhaa.
Ja lopulta hermostoni rauhoittui.
Ehkä suurin oivallukseni on tämä:
Kun kuuntelemme sisäistä suuntaamme ja uskallamme ottaa askeleita sen osottamaan suuntaan, elämä alkaa ajan myötä avautua.
Usein vasta jälkikäteen näemme, että mikään askel ei ollut turha.
Kaikki ne veivät meitä lähemmäs itseämme.
